Akua vitutti. Tiskit vaelsivat keittiön avaruudessa ja olohuoneessa leijui toteutumattomien unelmien meri. Päätä jomotti. Voi elämä elämä, olet rispaantunut silmukoistasi. Hän katseli ikkunan liikkumatonta maisemaa ja hörppäsi lämmintä kaljaa. Pojat, hän huusi, mutta yläkerrasta vastasi painokas hiljaisuus. Reippaita mutta kieroonkasvaneita poikia. He ansaitsisivat naisen hellää kättä, mutta eipä taida Iines einestä, mokoma pinnallinen sotka. Aku tiesi olevansa vajavainen, mutta kyllä hänessä olisi rankkaa ankkaa kylliksi.
Hän kaivoi perunan kostuttamia puruja ja kääri hajamielisesti sätkän. Oikeastaan hän oli masentunut: Mustassa aukossa voi kuulemma viettää ikuisuuden, toisaalta siellä voi pudota vapaasti. Kerran vielä hän siemailisi hienoa viskiä ja tupruttelisi aitoa havannalaista, kerran vielä. Toisinaan elämä tuntui leijuvan höyhenen varassa. Ankan jyvä on yhteinen jyvä eikä hän ketään sorsinut, mitä nyt naapuria nokitti silloin tällöin. Kaiken muun hän kesti muttei siipiveikoksi nimittelyä. Olo kuin sulkasadon jäljiltä. Saakeli, nahkurin orsilla tavataan!
Hän kaivoi perunan kostuttamia puruja ja kääri hajamielisesti sätkän. Oikeastaan hän oli masentunut: Mustassa aukossa voi kuulemma viettää ikuisuuden, toisaalta siellä voi pudota vapaasti. Kerran vielä hän siemailisi hienoa viskiä ja tupruttelisi aitoa havannalaista, kerran vielä. Toisinaan elämä tuntui leijuvan höyhenen varassa. Ankan jyvä on yhteinen jyvä eikä hän ketään sorsinut, mitä nyt naapuria nokitti silloin tällöin. Kaiken muun hän kesti muttei siipiveikoksi nimittelyä. Olo kuin sulkasadon jäljiltä. Saakeli, nahkurin orsilla tavataan!
Hän tunsi itsensä munattomaksi, mutta tunteet on tuhottava ennen kuin ne nimetään. Hän muisti nähneensä unta farkkukaupasta, mutta herätessä alastomuus iski vasten kasvoja, toivoa saa. Siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan. Tulisipa nyt jäätelöauto torvineen, hän täräyttäisi haulikolla. Mutta miten tulla näkyväksi tässä pirstaloituneesa maailmassa? Elämä tuntui usein mustavalkoiselta ja silti, aivan kuin nämä värikkäät ja värittömät päivät laulaisivat vuorotellen, kuin ne värähtelisivät näkymättömällä vaa’ankielellä.
Jos hän jotain vihasi, niin satua rumasta ankanpoikasesta. Kyllä räpylä laahaa. Kunnioita Mahtiankkaa, ja pah! Jos se pihi runkkari laittaisi miljoonansa kiertoon niin Ankkalinna elpyisi ikuisesta lamastaan, mutta sääntöjen sisällä on toiset säännöt. Voi miten laahaa räpylä, jonain päivänä hän murtautuisi tästä kuplasta ja tekisi itsestään kuuluisan. Hän käänsi kylkeä ja veti huovan ylleen, luomet vilkkuivat. Jollain kummalla tavalla hän tunsi olevansa kuolematon.
